Elävien ja kuolleiden yhteisö

Jonna Rantala

Ontrei Malisen kannelreitti vie Vienan Karjalaan, jossa voimme tutustua hieman Vienan kulttuuriperintöön. Vienan Karjalassa elettiin elävien ja kuolleiden kaksoisyhteisössä, jossa kuolleet pysyivät suvun jäseninä, ja heihin pidettiin yhteyttä erilaisin rituaalein. Vainajilla oli omaa väkeä eli voimaa, jonka vuoksi vainajia kunnioituksen ja kaipauksen ohella myös pelättiin – tämä heijastui yhteisöön monin eri tavoin ja säännöksin.

DSCN0885

Kuoleman kohdatessa yhteisöä sen tasapaino järkkyi, ja tilanne tuli vakauttaa oikeanlaisia rituaaleja käyttämällä. Vienassa on vielä sata vuotta sitten eletty ortodoksisen ja vernakulaarin uskon yhteiseloa, joka oli yllättävän sopuisaa, eivätkä ihmiset nähneet asiassa juurikaan ristiriitaisuuksia.

Itkuvirret ovat olleet tärkeä kommunikaatioväline vainajien ja tuonpuoleisen kanssa. Vienan Karjalassa uskottiin, että vainajat eivät ymmärrä tavallista, puhuttua kieltä, vaan ainoastaan itkukieltä. Itkuvirsillä on siis ollut myös kommunikatiivinen tehtävä suremisen helpottamisen ohella.

Karjalaisen käsityksen mukaan ihmisessä oli näkyväinen ja kuolevainen ruumis sekä näkymätön ja kuolematon henki. Hengen olinpaikka on sijainnut rintakehässä. Henki voi mm. pelästymisen johdosta salpautua. Kuoleman yhteydessä henki irtautuu, kun surmarökkö eli peretloata, vaahto, kohoaa kuolevan suusta. Jo kolmeakymmentä vuotta ennen kuolemaa tuo surmarökkö alkaa ihmisen kurkussa yskittää.

Kuolleen henki jää paikoilleen kolmeksi vuorokaudeksi katsomaan ruumiin pesua ja muita toimituksia; ”ta vuottoa, mihih käsky tulou, kun ei vielä tuomittu, mihih männä”. Henki näkee ja kuulee kaiken, mitä ruumiin ympärillä tapahtuu.

Kun hautaussaattue on lähtenyt viemään ruumista kalmismaalle, pokoiniekka eli ruumis on kumartanut kaikille ja pyytänyt anteeksi elämänsä aikana tehneitä ikävyyksiä. Tuonilmasissa ovat sitten kuolleet sukulaiset ja muut tuttavat olleet pokoiniekkaa vastaanottamassa.

Kalma on ollut eräänlainen sairaus, jonka tarttumista on pelätty. Sen tarttuminen on nähty varteenotettavan uhkana, ja sitä on koetettu estää erilaisin toimin ja rituaalein. Kuolleen kanssa toimimiseen oli tiukat säännöt, joista poikkeaminen altisti kalman tartunnalle.

Koska ruumista pidettiin pirtissä kolme vuorokautta, ruumiin kanssa toimiessa tuli noudattaa varovaisuutta. Tartunnan vaaroja piili lähes kaikessa, joka oli kosketuksissa vainajaan; muun muassa kuolleen tavaroita ja arkun lastujakin tuli varoa – saattoipa kalma tarttua siitäkin, jos vainajalle vaatetta ommellessa katkaisi ompelulangan hampaillaan. Etenkin ruumiinpesijöiden tuli olla erityisen vahvaluontoisia, sillä kalma saattoi tarttua pesijän säikähtäessä.

….jatkuu

Kirjoita kommentti





Haluatko blogikirjoitukset ja tietoja sähköpostiisi

Liity Via Karelian postituslistalle tästä