Tarina kertoo, että Kuusamon kirkon suuremman kellon – kuninkaan kellon – on lahjoittanut kuningas Kaarle XI, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1666–1697. Kuningas olisi ollut sairaana ja kärsinyt suurista selkäkivuista, jolloin hän kääntynyt vaivoissaan kuusamolaisten parantajien puoleen. Parannuttuaan hän olisi lahjoittanut seurakunnalle 525 kiloa painavan hopeapronssisen kirkonkellon. Suuren hopeapitoisuuden vuoksi kellossa on kaunis ja heleä ääni.
Seuraavaksi siirrymmekin liki 300 vuotta ajassa eteenpäin. Jouluna 1943 saksalainen luutnantti Mannhard oli saanut muutaman päivän vapaata. Kuusamossa hän oli tavannut suomalaisen lotan, joka oli kotoisin Tampereelta. Kaksikko oli viettänyt aikaa yhdessä, istunut nuotiolla ja käynyt kävelyillä. Hirsikirkon kynttilöiden loisteessa ja myöhemmin kävellessään kimmeltävillä hangilla kirkonkellojen soidessa, Mannhard rakastui. Luutnantti halusi tavata lotan samassa paikassa sodan jälkeen.
Vallitsevan käsityksen mukaan Kuusamon kirkon ja kirkonkylän polttivat saksalaiset perääntyessään venäläisten edellä. Sodan tuhoja tutkittaessa kirkon raunioista etsittiin merkkejä kuumuudessa sulaneista kelloista, mutta mitään ei löydetty. Niin arveltiinkin kellojen joutuneen joko saksalaisten tai venäläisten sotasaaliiksi.
Kerrotaan, että kun saksalaisille tuli jatkosodan päätyttyä kiire vetäytyä paikkakunnalta, Mannhard sai suostuteltua pioneerijoukkoja johtavan upseerin pelastamaan hänelle rakkaat kellot ennen kirkon tuhoa. Mannhardin haave paluusta Kuusamoon ja tuntemattomaksi jääneen tytön tapaamisesta ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä hän kaatui Tornion valtauksen yhteydessä 4.10.1044.
Kadonneiden kellojen kohtalo jäi auki.
Kiestingin rintamalla vuoristojääkärirykmenttiä komentanut eversti Franz Schreiber vieraili heinäkuussa 1959 kaatuneiden saksalaisten haudoilla. Hän kertoi tienneensä, että Kuusamon kirkon tapulissa olleet vanhat ja arvokkaat kellot eivät saa joutua venäläisten käsiin ja käski kaivaa ne kirkon vieressä olevalle hautausmaalle, ”kolmas rivi, kolmas hauta vasemmalta.”
Maastosta ei ollut enää pääteltävissä, missä mahdollinen hauta olisi ollut ja kelloja haettiin metallitankojen kanssa, mutta ilman tulosta. Apuun saatiin pioneerijoukkojen metallinpaljastin ja kelloja etsittiin aluksi kirkon pohjoispuolelta koska siellä oli sodan aikana ollut saksalaisten sotilaiden hautoja. Lopulta etsintä suunnattiin myös kirkon länsipuolella sijainneelle alueelle. Sieltä kellot löytyivät erittäin hyvässä kunnossa.
Tarina on hyvä ja tavallaan romanttinen.
Eikö kukaan kuusamolainen matkailuyrittäjä voisi tehdä tästä tuotetta? Kertoisi tämän tarinan ja järjestäisi häät Kuusamossa, kuninkaan kellon soidessa?
Lähteet: Tuomo Kallioniemi, Tiina Laine
Mannhard on pseudonyymi, mutta rakkaustarina lienee tosi. Mannhardin sotlasarvo oikestaan oli Untersturmführer, sillä hän oli SS vuoristojääkäri divisioona Nordin joukkueenjohtajana. Mikä hänen oikea nimensä, ei ole tiedossa.
Mannhard lienee haudattu Rovaniemellä olkevaan saksalaiseen joukkohautaan. Ehkä nimikin siltä selviäisi.
Kaikki suuret rakkauselokuvat päättyvät siten, että rakastavaiset eivät saa toisiaan, koska sota heidät erotaa. Sumujen silta, Casablanca, Päivien kimallus, Cherbourgin sateenvarjot….
Tässähän olisi suomalais-saksalainen ”Päivien kimallus”.
Ajatus on vapaasti käytettävissä.